Olen syntynyt ja kasvanut koko elämäni Helsingissä. Olen tottunut vilkkaaseen kaupungin vilinään ja ihmispaljouteen. Kuitenkin ensimmäinen muistoni sijoittuu Jäppilään.
Muistossani olemme käyneet mummini kanssa Jäppilän kirjastossa lainaamassa kirjan, jossa päähenkilö Lotta varastaa mumminsa pyörän. Kirjassa Lottaa kuvattiin itsepäiseksi ja paikoin temperamenttiseksi lapseksi, joka oli mummini mielestä hulvatonta, sillä olimme kuulemma samanlaisia.
Lapsuudessani suhde Jäppilään tarkoitti mökille menoa. Mummini koko suku oli kotoisin tästä kauniista kylästä, jonka takia he rakensivat kesämökin Jäppilään. Isovanhempani tapasivat mummini ollessa töissä Jäppilän silloisessa osuuskaupassa.
Lapsuudessa mökillämme ei ollut sähköä, joten kaikki sähkölaitteet jouduttiin hylkäämään muutamaksi viikoksi. Mökkeily kuitenkin tarkoitti paljon muutakin kuin pelkkää mökille tuloa. Monesti mökki tuntui minulle aarreaitalta menneisyyteen, sillä se oli täynnä äitini ja tätini vanhoja leluja ja piirustuksia. Sen lisäksi kalusteet olivat vanhoja ja kaapista saattoi löytyä kahvipurkki, jonka kyljessä päiväys oli vielä 90-luvulla.
Suku tapasi mökillä
Jäppilään tulo lapsena tarkoitti myös sukulointia. Helsingistä katsottuna kaikki sukulaiset olivat kaukana, mutta kesällä mummini sisarukset perheineen tulivat mökille, jossa grillattiin, saunottiin ja herkuteltiin. Näissä muistoissani kovaääninen puheensorina ja laulu täytti pienen mökkimme.
Kävimme välillä myös kirkolla, uimarannalla tai tapahtumissa, joita kylällä saatettiin järjestää. Uimarannan hyppytorni oli lapsena mielestäni hienoin asia ikinä ja tunsin aina suurta ylpeyttä uskaltaessani hypätä korkeimmalta laudalta veteen. Hautausmaalla kävimme muistamassa erityisesti mummini vanhempia.
Suhteessani Jäppilään tuli valtava muutos, kun mummini kuoli yllättäen ollessani 11-vuotias. Ukkini siirtyi Jäppilään asumaan hoivakotiin ja mummini haudattiin Jäppilän hautausmaalle. Yhtäkkiä kesät Jäppilässä muuttuivat useiksi eri reissuiksi eri vuoden aikoina. Pääsin näkemään Jäppilän lehtien tippuvan ja ensilumen satavan.
Suvun historia kiinnittää Jäppilään
Valmiiksi rakkaan kylän merkitys kasvoi mummini kuoltua. Halusin olla Jäppilässä niin usein kuin mahdollista, sillä siellä tunsin olevani lähimpänä mummiani. Olihan hänen hautansakin siellä.
Tämän kaiken lisäksi tiesin kylän merkityksen oman sukuni historiassa. Tätä edesauttoi, kun sain hänen kodistaan perintönä Jäppilän kylä -kirjan ja luin sen kannesta kanteen useaan otteeseen.
Kirjassa oli kuvia monista ihmisistä ja paikoista, jotka aiemmin olin kuullut vain isovanhempieni tarinoissa. Ensimmäisen kerran elämässäni aloin myös kyselemään enemmän. Sukulaisten luona kysyin eri rakennuksista ja paikoista Jäppilässä; ”Mitä tuossa oli ennen vanhaan?” ja ”Kävitkö ikinä täällä nuorena?”.
Äitini tahtoi tehdä paikoin raskaista matkoista minulle ja serkulleni hauskoja, joten hän järjesti meille aina mieluista ohjelmaa, jonka kautta pääsin tutustumaan Jäppilään entistä enemmän. Kävimme kävelyillä eri luontopoluilla, söimme Kievarissa ja vierailimme Heponiemen tilalla.
Kesäisillä reissuilla kävimme soutelemassa kylän yhteisillä soutuveneillä ja talvisin rakensimme serkkuni kanssa lumiukkoja ja nautimme lumesta, jota oli huomattavasti enemmän kuin Helsingissä.
Uusia perinteitä
Suhteeni Jäppilään muovautui lisää koronan myötä. Koska ulkomaille ei voinut matkustaa, vuokrasimme isomman mökin Jäppilästä Syvänsin rannalta ystäväperheemme kanssa. He ihastuivat Jäppilään niin toden teolla, että reissu Jäppilään itsenäisyyspäivänä ja pääsiäisenä on nyt osa jokavuotisia rutiineja. Heidän kanssansa reissuihin kuuluu aina avannossa käynti, ulkoilu kauniissa Jäppilän maisemissa ja yhtenä päivänä Pieksämäelle meno, jolloin tutkimme Pieksämäen kirpputorit läpi.
Rippipäivänäni läheinen sukulaisena antoi minulle mummini äidin kihlasormuksen rippilahjaksi. Sormusrasian sisällä oli lappu, jossa luki kenelle sormus alun perin kuului ja toive, että sormus tulisi muistuttamaan minua ikuisesti Jäppilästä, sukujuuristani siellä ja kaikista rakkaista muistoista.
Se sormus on minulla edelleen joka päivä sormessa ja vaikka olen nykyään 20-vuotias ja yliopistossa uudessa kaupungissa, se muistuttaa minua aina kodistani Etelä-Savossa. Koenkin, että Jäppilä ja siihen kunnolla tutustuminen on ollut lahja sukupolvelta toiselle.
Teksti ja kuvat: Lotta Pallaste
Kirjoittaja on viestinnän opiskelija LUT-yliopistossa ja tästä syystä elämä jakautuu pääasiassa Lappeenrannan ja Helsingin välille. Jäppilään päästessään ensisijaisen sukuloinnin lisäksi hän tykkää käydä pitkillä kävelyillä kylän kauniissa maastossa, jonka jälkeen pääsee herkuttelemaan Heponiementilalle.
