Hyvä juhlaväki, arvoisa rehtori, kaupunginjohtaja, rakkaat jäppiläläiset,
Tänään seisomme paikassa, joka on nähnyt 130 vuotta tarinoita ja toivoa. Ajatelkaa hetki – 130 vuotta! Se on enemmän kuin yhden ihmisen elämä, se on sukupolvien sinfonia, jossa jokainen sävel on kantanut tähän päivään. Jokainen meistä kantaa mukanaan palan tätä historiaa. Ja tänään me juhlimme sitä yhdessä.
Kun sain kutsun tähän juhlaan, mietin: mitä sanon. Olen tainnut viimeksi olla tällä lavalla koulun kevätjuhlassa nokkahuilun kanssa ja pohdin, voisiko – ja ehkä joku muistaa minut siitä performanssista ? Lupaan, en aio soittaa nokkahuilua tänään. Se ei onnistunut ala-asteella, eikä onnistu vieläkään. Mutta tänään soitetaan toisenlaista säveltä – kiitoksen ja kunnioituksen säveltä.
Minun tarinani Jäppilän koulussa alkoi vuonna 1987. Luokanvalvojana oli Ritva Rissanen. Meillä oli iso luokka – 24 oppilasta. Siskoni aloitti vuotta myöhemmin, ja heidän luokassaan oli vain kuusi. Siinä oli kontrasti! Mutta kouluun oli aina kiva tulla. Me asuimme kuuden kilometrin päässä, metsän keskellä. Koulu edusti kaikkea hauskaa: kavereita, oppimista, liikkumista. Se oli ikkuna maailmaan – ikkuna, josta näkyi tulevaisuus.
Kakkosella opettajaksi vaihtui Ulla Alarotu, lieneekö maailman lempein ihminen. Kolmosella meidät laitettiin yhteen nelosten kanssa, ja silloisesta rehtorista, Arvosta, tuli meidän ope. Muistan aina Arvon sanat – ja sen, kuinka hänen rillit huurtui, kun joku ei noudattanut sääntöjä. Hauska, mutta tiukka mies.
Nelosella luokanvalvojamme oli Huttusen Kaisa ja muistan vieläkin sen hienon joulujuhlaesityksen, jonka Kaisa orkestroi meidän luokan kanssa taskulampuilla pimeässä juhlasalissa. Viitosella siirryimme Tihusniemeen. Ja siellä – nokkahuilu. Se oli hurja homma. Voin kertoa, että ei onnistu vieläkään. Mutta ehkä elämässä tärkeintä ei ole täydellinen soitto, vaan se, että uskaltaa tarttua soittimeen.
Kouluun meidät kuskasi aina turvallisesti Huttusen Eeva ja Hyvösen Erkki. Koulun jälkeen oli puolestaan kerhoja. En edes ymmärrä, miten vanhemmat ehtivät kuskata meitä kaikkialle. Joka päivä oli joku kerho: kokkikerho, partio, liikuntakerhoa, 4H:ta. Välillä kuljettiin meidän kyydeillä, välillä naapurin Leenan mersulla. Ja kun vanhemmat kyllästyivät kuskaamiseen, he hankkivat meille hevosia. Nerokasta – harrastus tuli kotiin. Siinä näkyy jäppiläläinen luovuus: kun ei ehdi kuljettaa, tuodaan harrastus kotiin!
Urheilutapahtumat olivat iso juttu. Oma suosikki oli pallonheitto, pesäpallo ja käsipallo. Hiihto ja juoksu eivät olleet minun juttu, mutta kylällä oli jo silloin mestariainesta näissä lajeissa – kuten tänäkin päivänä. Ja luovuus! Muistan, kun tyttöporukassa haluttiin tehdä kevätjuhlaan tanssiesitys. Me saatiin käyttää kouluaikaa harjoitteluun. Se oli siistiä. Ja mitä me esitimme? Tanssia Kikan tahtiin. Melkein punastuttaa nolotuksesta. Mutta se kertoo jotain tärkeää: luovuutta arvostettiin ja sille annettiin tilaa. Ja se tila synnytti rohkeutta – rohkeutta, joka kantaa läpi elämän.
Mitä eväitä tästä koulusta sai elämään?
- Oppimisen ilo. Kun oppii ilolla, oppii koko elämän. Mikään ei tunnu mahdottomalle.
- Yhteisöllisyys. Yhdessä tekemällä syntyy enemmän kuin yksin yrittämällä.
- Luovuus ja rohkeus. Kun annetaan tilaa kokeilla, syntyy jotain uutta – vaikka se olisi Kikan tanssi.
Nämä opit ovat kantaneet pitkälle. Matka Jäppilästä maailmalle eteni etappi kerrallaan: Pieksämäki, Jyväskylä, Tampere, pääkaupunkiseutu. Ja nyt – kansainvälinen työ vastuulla 19 maata Belgiasta Ukrainaan. Mutta juuret? Ne ovat täällä. Ne ovat Jäppilässä.
Jäppilä on keskeisellä paikalla sydämessä. Tänne palataan rentoutumaan, rauhoittumaan, juurtumaan. Kesällä kävimme Ullan puodissa. Lapset halusivat nähdä alpakat. Me aikuiset joimme kahvit ja nautimme aurinkoisesta päivästä. Mukaan tarttui nämä upeat Jäppilä-korvikset. Kannankin niitä ylpeydellä. Brändi kantaa – ja niin kantaa myös henki.
Olen ylpeä jäppiläläisyydestä. Se edustaa aitoutta, rehellisyyttä, yhteisöllisyyttä, sisua, tekemisen meininkiä. Kuten vanhemmat jo lapsena opetti, ihmeitä ei tapahdu, vaan ne tehdään. Se on arvokas perintö – ja se perintö on kuin joulun valo: se ei sammu, se siirtyy sukupolvelta toiselle.
Lopuksi: Juhlan nimi on joulua ja koulua. Joulu tuo valoa ja lämpöä pimeään aikaan. Koulu tuo valoa ja lämpöä koko elämään. Kiitos Jäppilän koulu, että annoit meille eväät, jotka kantavat. Kiitos opettajille, kiitos vanhemmille, kiitos yhteisölle. Ja kiitos teille kaikille, että pidätte tämän paikan elävänä.
Hyvää joulun odotusta ja hyvää juhlapäivää kaikille. Onnea 130-vuotias Jäppilän koulu!
Teksti: Mervi Airaksinen
