Moni maatilan omistaja tai maaseudulla lapsuuden kodin kiinteistön omistava haluaa, että tilalle löytyy jatkaja omista lapsista tai lähisuvusta. Tarkoitan jatkajalla sitä, että omistus säilyy, vaikka tilalla ei jatkettaisi samaa tuotantosuuntaa, kuin mitä nykyinen omistaja on harjoittanut.
Emännät ja isännät ovat kehittäneet tilaansa ja kiintymys tehtyyn työhön syvenee. Luopuminen voi olla haikeaa, sillä kysymys on myös kodista. Onhan se totta, että omistamisen oikeus omaisuuteen on voimassa perunkirjoitukseen saakka.
Itse olen miettinyt tätä asiaa viisitoista vuotta, ja olen siitä perheen kanssa puhunut. Sisarusten lapsetkin ovat tästä tietoisia. Siskon tytär kommentoi asiaa: ”Jokos eno on taas kauppaamassa sitä maatilaansa”. Puhuminen on tärkeää. Jos omistaja ei puhu, kukaan ei oikein tiedä asiasta eikä kukaan uskalla ottaa asiaa esille.
”Käykää katsomassa maailmaa”
Tänä päivänä ei enää ketään velvoiteta jatkamaan tilan pitoa. Lapsille sellainen vaatimus on kohtuuton. Minuakaan ei vaadittu eikä velvoitettu, se vain tapahtui. Katua en osaa, kun paremmasta ei ole tietoa.
Oma tavoitteeni on tehdä tästä tilasta niin mielenkiintoinen, että joku lapsistani kiinnostuu. Pidän rakennukset kunnossa, hoidan metsät ja pihan. Suunnittelen töitä, ettei tästä tulisi pakkotyötä hirmu kiireessä. Koetan olla hoputtamatta.
Yhdessä asiassa olen lapsiani hoputtanut: menkää ja katsokaa maailmaa muualtakin kuin Jäppilästä! Ovat menneet – kauaskin – ihan ikävään asti. Tavoitettani joudun välillä tarkistamaan. Entä jos en onnistukkaan? Silloin on hakuehtoa muutettava. Toivon, että edes joku kiinnostuisi tästä tilasta.
Rohkeutta ajatella toisin
Olenko minä menneisyyden vanki ja kylän kehityksen jarru? Pitäisinkö kynsin hampain omastani kiinni ja toivoisin viimeiseen asti, että kyllä niistä mukuloista joku heltyy ja ottaa ohjat? Mitä tapahtuisi sitä odotellessa?
Niin myyjä kuin ostaja ikääntyvät. Jaksaako myyjä pitää nurkat kunnossa? Jääkö ostajalle tarpeeksi pitkä aika kehittää ostamaansa? Kiireellä tehdyt kaupat ovat varmin tapa epäonnistua monessa kohtaa, ja niitä kohtia on paljon. Onko omistuksen säilyminen suvussa sittenkään se paras vaihtoehto? Huomaan kerääväni rohkeutta ajatella toisin.
Omistuksen siirtyminen pois suvulta hyvissä ajoin voi auttaa kylää säilyttämään elinvoimaansa. Kyllä metsät ja pellot pitää uskaltaa myydä. Taloa voi asua uusi emäntä ja isäntä uusine ajatuksineen vieden kylää eteenpäin. Voisihan käydä salaa katsomassa, onko malissin nurkkatolppa vielä suorassa.
Katsotaan kohti tulevaisuutta
Tuskailin nuorempana serkulleni, kun suopelto ei meinannut koneita kestää. Hän totesi, että elääkseen ne on joku aikoinaan raivannut. Olisiko nyt aika antaa periksi ja laittaa pelto taas puuta kasvamaan, ilmastotekona hiiltä sitomaan.
On hyvä tietää menneisyydestä, mutta siihen ei pidä kangistua! Oma hermoni ei kestä katsella vinossa olevia nurkkia ja pusikoituvia vainioita. Silloinhan tavallaan tuhoaisin sen, mitä aiemmat emännät ja isännät ovat rakentaneet. Olenko siis menneisyyden vanki ja kylän kehityksen jarru?
Kunnioitetaan mennyttä, mutta katsotaan rohkeasti tulevaisuuteen.
Teksti: Matti Kauhanen
Kirjoittaja on maanviljelijä ja oman sukutilansa 14. jatkaja vaimonsa Annen suurella tuella.
