Kun varistan aamupuuron päälle Jäppilästä kerättyjä mustikoita, mieleeni tulevat aina mummoni sininen marjastustakki ja lempeä hymy, kun hän tarjoaa maistiaiset ämpäristä. Äitini ja tätini ahkeroivat mustikkametsässä ja keräsivät saavillisia. Itse kerään mukillisia kerrallaan – jokainen toimii kykyjensä mukaan.
Sienestäminen on minun lajini. Olen perinyt sienipaikat äidiltäni ja näyttänyt omalle lapselleni. Syksyn tultua katseeni muuttuu sienestäjän katseeksi. Aurinkoisessa syysmetsässä väijyn sopivia maastoja, keltaisia läikkiä: onko siellä pudonnut lehti vai kantarelli?
Marjat ja sienet ovat kuitenkin sivutuote. Älykello todistaa, kuinka nopeasti stressitaso laskee metsäkävelyllä. Metsän polut tuntuvat jalan alla miellyttävän pehmeiltä neulasmattoineen.
Jotain perittyä ja jotain omaa
Mökillä olo on osittain hyvin kehollista ja arkista. Uimista, saunomista, metsässä vaeltelua, halonhakkuuta ja pieniä korjaustöitä. Mökkimaisema on muistin kerrostuma, sen kokemisessa on aina jotain perittyä ja jotain omaa. Pienten havaintojen ja yksityiskohtien tarkkailun lisäksi ollaan jonkin hyvin suuren äärellä, eri tavalla kuin kaupungissa koskaan voi olla.
Hämärän laskeutuessa asetumme terassin lepotuoleihin kuin elokuvateatteriin. Vesisiipat singahtelevat järven ylle, sininen hämärä vaihtuu pimeydeksi, ja tähdet syttyvät yksitellen. Pian koko tähtitaivas aukeaa yllämme. Satelliitit matkaavat taivaan halki, kunnes katoavat pimeyteen. On onni omistaa paikka, jossa voi katsella tähtiä ilman kaupungin valosaastetta.
Pimeän tultua kaikki risahdukset ja kahinat tuntuvat kuuluvan voimakkaammin kuin päivällä. Kun suuntaan taskulampun metsään päin, odotan näkeväni siellä kiiluvat silmät. Jokin ikiaikainen pelko tavoittaa minut ja tekee mieli mennä mökin turvaan, kamiinan lämpöön.
Syksyn kaunis valo
Aamulla tunnelma on erilainen. Maisemaan on laskeutunut sumu. Vastarantaa ei erota, eikä kunnolla laituriakaan. Puut pehmenevät taustaksi ja huomio kiinnittyy lähelle: vesipisaroihin kaikkialla, hämähäkinverkkoihin, märkiin lehtiin, lintujen huutoihin järveltä.
Kuulaana syyspäivänä terassilla voin nostaa taas katseeni taivaalle ja katsella vaeltavia pilviä ja kurkiauroja. Puiden lehvästön läpi pilkottava valo on erityisen hieno keväällä, kun lehdet ovat hennon vihreitä ja toisen kerran syksyllä, ennen kuin lehdet putoavat.
Huomaan polun vieressä töyräällä houkuttelevan sammalmättään, jossa voin kokeilla metsäkasvokylpyä, ilman että tarvitsee mennä maahan rähmälleen. Painan kasvoni sammalmättääseen, jään hengittelemään siihen parin minuutin ajaksi. Sateen jälkeen sammaleen vaikutus on erittäin virkistävä ja elähdyttävä.
Teksti ja kuvat: Päivi Kettunen
Kirjoittaja on helsinkiläinen matkailun ammattilainen ja Jäppilän kesäasukas.